Viime viikolla tullut Nelosen Anoreksia-dokumentti on herättänyt keskustelua. Itse ehdin katsoa sen vasta viikonloppuna. En oikein osannut kauhistella sisältöä, vaikka tämä näyttää kertomusten perusteella olleen yleisen reaktio katsojien keskuudessa. Ennakkovouhutuksesta johtuen pidin sisältöä jopa yllättävän kevyenä. Olen tiennyt tästä "pro-ana"-ilmiöstä jo pitkään ja löytänyt sitä edustaville sivustoille ihan omatoimisesti. Päällimmäisiä ohjelman herättämiä tunteita olivat sääli ja samaistuminen. Koitan vähän selittää näistä kumpaakin.
On helpompi aloittaa samaistumisesta, sillä jollain tasolla mä edelleen olen sitä mieltä, että laihuus on ystävä ja ruoka vihollinen ja että omaan painoa säätelemällä saa kontrollia elämäänsä. On mullakin ollut hetkiä, jolloin olen tarmokkaasti päättänyt, että lihavuus tai edes normaalipaino on sairautta, jota on pyrittävä välttelemään viimeiseen asti, muuten on heikko paska. Kilojen ja kalorien kontrollointi ovat turvakeinoja, joihin hetkittäisesti huomaan nojautuvani vielä nykyäänkin. Mutta vain hyvin hetkittäin, sillä melko pian, mukavuudenhalu ja tämä hässäkkä ympärilläni, jota kai elämäksi kutsutaan, saa mut muuttamaan ajattelutapaa. Josta päästäänkin tuohon sääliin.
Kunpa anoreksiaa sairastava henkilö voisi hetkeksi päästä tarkastelemaan itseään ulkopuolelta, objektiivisesti, ilman sairauden aiheuttamia vääristymiä. Vaikka ymmärtää lähes 100% häiriintyneen ajatusmallin, sille mielessä luodut perustelut sekä sen, kuinka näiden perusteluiden varjolla vain tietynlaiset toimintatavat tuntuvat mahdollisilta, niin pystyy silti näkymään, kuinka naurettavan vähän näillä asioilla on oikeasti merkitystä maailmassa. Ja kuinka vähän, aikuisten oikeasti, kontrolloinnista ja itsensä kiduttamisesta loppujen lopuksi jää elämän loppusaldon plussa-puolelle. Kyllä ne plussat ja oikea nautinto tulee jostain ihan muista asioista. Tähän voi huutaa monta isoa mutkua, mutta ei se auta. Anoreksia on yksinkertaisesti liian helppo ratkaisu, sen mäkin joudun yhä edelleen ajoittain toteamaan, kun epätoivosesti yritän ryömiä aidan ali vaikeuksia kohdatessani.
Piti näin jälkeenpäin listätä vielä disclaimer; eli en siis tarkoittanut sanoa, että anoreksian tai muun syömishäiriön sairastaminen tai niistä parantuminen olisi helppoa, tarkoitin että itselleni on liian helppoa paeta "oikeita" ongelmia ja murheita syömishäiriöilyyn. Huomaan vielä nykyäänkin saavani "mä olen niin lihava, nyt vedän äärimmäisen kontrollin päälle ja pistän itseni kuriin"-kohtauksia, kun jollakin elämänalueella on vaikeaa. Onneksi osaan kuitenkin tunnistaa tuollaisen käytöksen ja tähän asti olen pystynyt olemaan sortumatta tähän helppoon ratkaisuun. Mutta vaikeaa se on; mulle normaali on aina ollut haastavampaa kuin ääripäät.
On helpompi aloittaa samaistumisesta, sillä jollain tasolla mä edelleen olen sitä mieltä, että laihuus on ystävä ja ruoka vihollinen ja että omaan painoa säätelemällä saa kontrollia elämäänsä. On mullakin ollut hetkiä, jolloin olen tarmokkaasti päättänyt, että lihavuus tai edes normaalipaino on sairautta, jota on pyrittävä välttelemään viimeiseen asti, muuten on heikko paska. Kilojen ja kalorien kontrollointi ovat turvakeinoja, joihin hetkittäisesti huomaan nojautuvani vielä nykyäänkin. Mutta vain hyvin hetkittäin, sillä melko pian, mukavuudenhalu ja tämä hässäkkä ympärilläni, jota kai elämäksi kutsutaan, saa mut muuttamaan ajattelutapaa. Josta päästäänkin tuohon sääliin.
Kunpa anoreksiaa sairastava henkilö voisi hetkeksi päästä tarkastelemaan itseään ulkopuolelta, objektiivisesti, ilman sairauden aiheuttamia vääristymiä. Vaikka ymmärtää lähes 100% häiriintyneen ajatusmallin, sille mielessä luodut perustelut sekä sen, kuinka näiden perusteluiden varjolla vain tietynlaiset toimintatavat tuntuvat mahdollisilta, niin pystyy silti näkymään, kuinka naurettavan vähän näillä asioilla on oikeasti merkitystä maailmassa. Ja kuinka vähän, aikuisten oikeasti, kontrolloinnista ja itsensä kiduttamisesta loppujen lopuksi jää elämän loppusaldon plussa-puolelle. Kyllä ne plussat ja oikea nautinto tulee jostain ihan muista asioista. Tähän voi huutaa monta isoa mutkua, mutta ei se auta. Anoreksia on yksinkertaisesti liian helppo ratkaisu, sen mäkin joudun yhä edelleen ajoittain toteamaan, kun epätoivosesti yritän ryömiä aidan ali vaikeuksia kohdatessani.
Piti näin jälkeenpäin listätä vielä disclaimer; eli en siis tarkoittanut sanoa, että anoreksian tai muun syömishäiriön sairastaminen tai niistä parantuminen olisi helppoa, tarkoitin että itselleni on liian helppoa paeta "oikeita" ongelmia ja murheita syömishäiriöilyyn. Huomaan vielä nykyäänkin saavani "mä olen niin lihava, nyt vedän äärimmäisen kontrollin päälle ja pistän itseni kuriin"-kohtauksia, kun jollakin elämänalueella on vaikeaa. Onneksi osaan kuitenkin tunnistaa tuollaisen käytöksen ja tähän asti olen pystynyt olemaan sortumatta tähän helppoon ratkaisuun. Mutta vaikeaa se on; mulle normaali on aina ollut haastavampaa kuin ääripäät.
