No, esimerkkinä, jos sulla on ollut jo pitkään flunssa, jonka syyksi lääkäri toteaa poskiontelontulehduksen, ei sitä tule tämän diagnoosin jälkeen todettua, että on ihan ok, että nokka vuotaa, kun on kerran poskiontelontulehdus, vaan vaiva halutaan hoitaa lopullisesti esim. antibiooteilla. Mutta otetaan laihduttamisen maailmasta esimerkiksi vaikka tuo mun ennekin parjaama naisten ilo PMS ja siihen liittyvä mässäilyn tarve. Kuinka usein sitä tuleekin noita erinäisiä laihdutusblogeja ja -keskustelupalstoja lukiessa vastaa lausunto, että taas tuli mässättyä, mutta se oli (kai) ihan ok, kun oli PMS. Miksei ajatusketju voisi mennä näin: kylläpä syöpötyttää - mutta taitaakin olla se aika kuukaudesta - mässäilyntarpeelle on ihan oma syynsä, se ei johdu esim. aliravitsemuksesta - voin siis pysyä vahvana ja jättää mässäämättä. Sama pätee mun mielestä ns. sokeririippuvuutteen. Jos jonkin piirteen tunnistaa itsessään ja tietää, että tietyt "oireet" ovat tämän piirteen aiheuttamia, miksi niistä pitää tulla tietynlaisen käyttäytymisen oikeuttajia. Uskaltaisin väittää, että tämä pätee osittain myös syömishäiriöihin. Voin myöntää, että ainakin omalla kohdallani se on osittain vieläkin totta: treenaan itseni äärirajoille, mutta se on varmaan ihan ok, kun mä nyt vaan olen tämmönen ortorektikko. Väärin! Pitäisi olla, mä olen tämmönen ortorektikko ja se pistää mut reenaamaan äärirajoille, mutta sen sijaan, että jään vellomaan epäterveessä käytöksessä, mun pitäisi tehdä asialle jotain...
Tää saattaa nyt olla vähän rankasti sanottu, mutta mun mielestä erilaiset diagnoosit vaan usein antaa mahdollisuuden jäädä vellomaan itsesäälissä ja omassa angstissaan. Jollain tapaa musta tuntuu, että ihmisistä on hienoa olla "häiriöisiä" ja oireilevia, siitä saa ainakin turvallisen oikeutuksen sille, miksei elämä ehkä olekaan ihan sitä mitä haluaisi tai miksei saavuta sitä mitä haluaa. "Kyllähän minä muuten, mutta kun tämä minun tilani..."
