Kerta toisensa jälkeen jaksan yllättyä siitä, kuinka huonosti ihmiset loppujen lopuksi työelämässa kantavat vastuuta. Joka kerta se läsähtää ilkeästi päin näköä, kun kuva jostakin luottotyypistä romuttuu. Ja aina sitä jaksaa hämmästyä, kuinka aikuiset ihmiset viitsivätkin harrastaa tuollaista vastuunpakoilua. Mutta ehkä mä sitten olen vaan liian sinisilmäinen... Sitten vaan istutaan kahvipöydässä ja valitetaan, kuinka on kiirettä ja stressiä ja yöunet menee. Ihmettelen vaan, että mistä se kiire oikein tulee. Taitaa osittain päteä tähänkin mun viimekertainen kirjoitus itseääntoteuttavasta diagnoosista. Kun uskotellaan itselleen että ollaan kiireinen ja stressaantunut ja käytetään riittävästi aikaa säheltämiseen ja siihen stressaamiseen (sen sijaan, että järjestelmällisesti ja panikoimatta hoidettaisiin asia kerrallaan kuntoon), saadaan hyväksyttävästi selitettyä itselle (ja muille), mikseivät hommat hoidu. Karskisti ja yleistäen sanottu ehkä, mutta pitää valitettavan usein paikkansa.

Tän päivän reeninä lemppariohjaajan spinning. Ainakin joku osaa hommansa. Piristi mukavasti aamulla liiankin ankelta tuntunutta arkea.